Iso paha susi?

Mel Ellis: Valkoisen suden pako (WSOY 1977; alkuteos Flight of the White Wolf)

16-vuotias Russlet Clagg asuu Yhdysvaltojen Milwaukeessa isänsä, äitinsä, perheen koirien ja suden kanssa. Pentuna Harmaaturkiksi nimetty susi tuli perheeseen Russin ollessa 8-vuotias, ja isoksi kasvettuaan se ei hyväksy ruokkijakseen tai seurakseen ketään muuta kuin Russin. Eräänä päivänä susi pääsee kuitenkin irti suojaketjustaan ja hyökkää perheen arvokkaan näyttelybokserin kimppuun. Tämän jälkeen metsään karannut susi ei ole turvassa, vaan koko liittovaltion metsästäjät yrittävät saada sen hengiltä. Russ ei halua ystävänsä menehtyvän, vaan lähtee satojen kilometrien taipaleelle tarkoituksenaan johdattaa Harmaa turvalliselle alueelle Pohjois-Wisconsinin koskemattomiin metsiin, joissa se saisi elää vapaana.

Kirjan parhaita puolia on se, että se perustuu tositapahtumiin. Tarinan uskottavuuden kannalta on hyvä tietää, että sudenpentuja on oikeasti tuotu kotien pihanvartijoiksi, ja jossain vaiheessa näiden villieläinten oikea luonto tulee esille. Näissä tilanteissa ihmisen ja vaistojensa varassa toimivien susien ystävyys koetellaan.

Toisaalta tarinassa on monia piirteitä, jotka tuntuvat nykypäivän suomalaiselle melko kaukaisilta. Miten Russin vanhemmat voivat noin vain antaa poikansa lähteä kuukausia kestävälle matkalle läpi metsien, mukanaan muutama leivänkannikka ja kolikko, seuranaan susi? Eikö suden hengen säilyttämiseksi olisi löytynyt muuta keinoa, kuin yksin matkaaminen satojen kilometrien päähän?

Kaikenkaikkiaan pidin kirjasta. Vaikka kirjasta huomasi sen olevan vähän nuoremmille suunnattu, sen hieno teema - uskollisuus ja toveruus, vei kirjan kunnialla loppuun asti. Kirja käsitteli myös sitä, melkein jo kliseistäkin, mutta tärkeää aihetta, miten tulisikaan arvostaa niitä elämän pieniä nautintoja. Pakkasessa karun metsän keskellä nukkuessa ja monien ilman ruokaa vietettyjen päivien jälkeen sitä osannee arvostaa oman mökkinsä lämpöä.

Kummallista kyllä, kaikkein ihanin pätkä kirjasta on mielestäni kirjailijan alkuteksti. Se kuuluu seuraavasti:

Omistettu Kepalle,
suurelle valkoiselle sudelle, joka kuljeskeli kaksikymmentäyksi päivää Kettle Morainen metsässä Milwaukeen liepeillä Wisconsinissa. Kepa oli Lucille ja Orin Bensonin luotettava ystävä; nämä kasvattivat sen pennusta uljaaksi eläimeksi. Kepan harhailu päättyi ketunrautoihin, joista se löydettiin. Kepa elää vielä, se on uskollinen Orinille ja Lucillelle, jotka rakastavat sitä kovasti. Kepa pitää heitä arvossa, muttei liehakoi. Minä olen nähnyt Kepan ensimmäisen kerran kodissaan lähellä Eaglea leikkisänä pentuna ja myöhemmin täysikasvuisena sutena. Olin mukana myös kun sitä ajettiin takaa sen harhaillessa metsässä. Kepa opetti minulle, että suden luonteessa on sellaista arvokkuutta, jota ihmisessä vain harvoin näkee.

Hyvä kirja

Ilta-Sanomat oli lähes vuosi sitten listannut BBC:n malliin 100 kirjaa, jotka suomalaisen pitäisi lukea. Työtä olisi sillä saralla meikäläiselle paljon. Olihan siellä kuitenkin ainakin yksi kirja, jonka jo olen ahminut: Havukka-ahon ajattelija, sijalla 29.

Mutta mikä tekeekään kirjasta sellaisen, että se olisi pakko lukea? Millainen on hyvä kirja? Sellainen, jota suosittelisi toisille?

Vaikea sanoa. Ilta-Sanomien listaa katsellessa hyppää silmiin väkisinkin tutut klassikkoteokset Ylpeydestä ja ennakkoluulosta Sinuhe egyptiläiseen (joka oli muuten listalla vasta sijalla 99!) Ykkössijan kirjasta, Siunattu hulluus, en ole koskaan kuullutkaan. Lienee parasta googlettaa. Kyseessä näyttää olevan jo vähän vanhempi teos, vuodelta 1948. Tämä kyseinen romaani päättyy kuulemma seuraavaan lausahdukseen:

"Hyviä on vähän,
pahoja vielä vähemmän,
mutta meitä siunatusti hulluja on lukematon määrä."

Takaisin noihin suuriin kysymyksiin. Omasta mielestäni hyvällä kirjalla täytyy olla ainakin joku erinomaiseksi laskettava ominaisuus. Näin äkkiä ajateltuna sellaisena voisin pitää esimerkiksi poikkeksellista näkökulmaa, tai mielenkiintoisia henkilöhahmoja, joihin voisi samaistua. Jos kirja on saanut lukijansakin ajattelemaan uudella tavalla, täytyy kirjan olla edes melko hyvä. Ja kirja, jota lukiessa nauraa melkein kuollakseen, ei voi niin huono olla sekään.

Toisaalta olen lukenut kirjoja, joissa on sinänsä ollut mielenkiintoinen päähenkilö tai erikoinen katsantokanta, pitämättä kuitenkaan teoksesta kokonaisuutena. Ei se olekaan niin yksinkertaista.

Itse pidän luontoa yksityiskohtaisesti tarkastelevista romaaneista. Moni muu tällaisen kirjan lukenut sanoi, ettei kirjassa tapahtunut mitään. Monien mielestä hyvässä kirjassa täytyy olla toimintaa. Kirja jossa ei tapahdu vähintäänkin yhtä murhaa, ei ole kirja ollenkaan.

Osaa kirjoista suositellaan niin sanotusti sivistyksen vuoksi. Et ole sivistynyt, ellet ole lukenut kirjaa, jonka miljoona muuta suomalaista ennen sinua on lukenut. Tämähän kuulostaa jo ihan fiksulta. Me vähäpuheiset suomalaiset voisimme ottaa arkipäivän keskustelun aiheeksi vaikka Kalevalan, jos muuten on liian hiljaista. Senhän me kaikki ainakin oletettavasti olemme lukeneet. Mikäs sen mukavampaa, kuin keskustella kalevalamitan tendensseistä ja metrisestä variaatiosta tai Väinämöisen ja Joukahaisen suhteesta ympäröivään miljööseen.

Jos jostain voi olla varma, niin siitä, että mitään kirjaa ei voi (ainakaan hyvällä omallatunnolla) kehua eikä kritisoida lukematta sitä ensin itse. Ja kirjoja, niitä tosiaan riittää. Vai mitä, Pirkka-Pekka?

Hiirenpoikia ja kuolemanpelkoa

Sain vihdoin ja viimein suht' selkeän kuvan kahdesta klassismin ajan (1600-luku) satuklassikosta; Perraultin Hanhiemon tarinoista ja La Fontainen Eläintarinoista. Aivan alusta loppuun asti en siis kyseisiä teoksia jaksanut tai ehtinyt lukea, mutta valikoin molemmista muutaman kiinnostavan kertomuksen. Nyt olisi siis tarkoitus hieman niistä kertoa ja vertailla keskenään.

Vaikka kyse onkin kahdesta saman aikakauden teoksesta, yhteisiä piirteitä on yllättävän vaikea löytää. Hanhiemon tarinoita en edes milteipä lapsille suunnatuksi laskisi laisinkaan, sen verran karua tavaraa sieltä löytyy. Onneksi kirjaan sisältyy kuitenkin myös muutamia kaikkien tuntemia ja lasten rakastamia klassikkotarinoitakin, kuten Tuhkimo (tulipa muuten selville että Tuhkapyllyksikin tätä neitoa on nimitetty) ja Metsän nukkuva prinsessa, jonka Prinsessa Ruususena paremmin tunnemme.

Päällimmäiseksi jäi kuitenkin mieleen se, miten paljon pelottelua on tämä Hanhiemo tarinoissaan käyttänyt. Peukaloinen veljineen piilotetaan metsään ja he eksyvät lapsia syövän jättiläisen taloon, joka katkaisee omien tytärtensä kaulat yksi kerrallaan. Mainittakoon, että näin käy vahingossa - tarkoituksenahan oli tietysti eliminoida Peukaloinen kumppaneineen. Siniparrassa taas nuori tyttö menee naimisiin epäilyttävämaineisen miehen kanssa. Miehen menneisyys tulee kyllä selville, kun tyttö pääsee kurkistamaan miehen poissaollessa pieneen kamariin, josta löytyy, mitäs muutakaan, kuin seinille ripustettuja surmattuja naisia, ja lattia täynnä hyytynyttä verta.

Jokainen tarina päättyy onnellisesti. Ainakin jokaisen tarinan lopusta löytyvän pienen opetusrunon mukaan. Tässä esimerkkinä ote tuon edellämainitun Siniparran opetuksesta.

Jos utelias olet kauheasti,
sen maksaa mahdat sitä kalliimmasti.
On liian lyhyt huvi, houkutus,
ja katkera ja pitkä katumus.

Vaan kell' on on viisautta elon suomaa,
hän vallan vanhaksi tään tarun huomaa.
Jos kuinka ympäriltäs etsinet,
niin julmaa miestä enää löydä et.
Ja parran väri olkoon mikä lienee,
talon herraks' miehen tuskin tiennee.

Toivon että 1600-luvun lapset olivat niin fiksuja, etteivät saaneet elinikäisiä traumoja iltasaduistaan, vaan ymmärsivät hyvin tarinoiden pohjimmat tarkoitukset opetuksineen. Allekirjoittaneella tekee tiukkaa.

La Fontainen Eläintarinat sen sijaan kuulostavat aluksi niin lasten saduilta, ettei voi perinteisempää kuvitellakaan. Nämä melko lyhyet, muutaman sivun mittaiset kilpikonnista, norsuista ja jäniksistä kertovat runopätkät sisältävät kuitenkin ensivaikutelmastaan huolimatta jopa aikansa politiikkaa. Tai jos ei muuta, niin hyvää elämänviisautta ainakin. Tarinoissa näkyikin melko selvästi kaksi eri puolta. Lapset oppivat yksinkertaisten sääski vastaan leijona -tyyppisten allegorioiden avulla esimerkiksi, ettei pienuus ole yhtä kuin heikkous. Satua lukevat vanhemmat ovat taas löytäneet aikaansa kuvaavia tapahtumia, vallassa olevien henkilöiden kritikointia ja muuta vastaavaa, josta on ollut helpompi puhua söpöjen eläinten muodossa. Ja täysin ymmärrettäväähän tämä on - samaa ilmaisutapaa käytetään myös nykypäivänä esimerkiksi lasten animaatioiden avulla.

Näihin kahteen klassikkoon tutustuttuani kuvitelmani nostalgisista vanhanajan saduista romuttuivat lähes täysin. Eivät kuitenkaan ihan täysin - löytyihän sieltä joukosta myös niitä ihania, oikeita ja todella hyvin opettavia helmiä. Ja oli mielenkiintoista nähdä, miten erilaisia sadut todella olivatkaan nykypäivän puuhapete- ja maisa-tyyliseen imelään hömpötykseen verrattuna (vaikka itse pienenä lapsena mieluummin jälkimmäisiä olisinkin kuunnellut). Summa sum marum, nähtävästi aina aikakaudesta huolimatta tarvitaan lapsia varten järeämpiäkin pelottelukeinoja; joskus se oli kuolema, nykyisin viikkorahan pimitys tai joululahjojen saamattomuus.