Sinisiä ajatuksia sanoin ja kuvin

Aiemmin mainittu Havukka-ahon ajattelija on nyt tullut katsottua elokuvissa - ja kirjakin luettu kahteen kertaan. Täytyy kyllä ensinnäkin todeta elokuvasta, että pidin. Pidin erittäin paljon. Myönnettäköön, että kun kirjan ensimmäisestä lukukerrasta oli kulunut kaksi vuotta ennen leffan katsomista, niin eihän tuosta paljon mitään muistanut. Kyllä ne muistikuvat alkoivat palailla katsomisen myötä, ja Pylkkänen osoittautui juuri sellaiseksi millaisena hänet kirjasta opin tuntemaan. Täydet pisteet siis suorituksesta Kai Lehtiselle! Näyttelijät muutenkin olivat todella hyvin sisäistäneet hahmonsa, mainittakoon esimerkkinä Aake Kalliala Kuoliaaksinaurattajana. (Muuten tämä kyseinen kohtaus kuului sekä kirjassa että valkokankaalta nähtynä niihin harvoihin, joita en käsittänyt lainkaan. Silti hahmo oli juuri samanlainen möreä karhu kuin lukiessa sai kuvan.) Elokuvan maisemat olivat komeat, ja huumori niin pylkkerömäistä kuin pitääkin. Musiikki ei täysin ollut samalla aaltopituudella 50-luvun korpielämän kanssa, mutta se annettakoon anteeksi.

Elokuvan katsomisen jälkeen päätin siis lukaista kirjan uudemmankin kerran, eikä kirja missään nimessä vieläkään tunnu kuluneelta. Voin hyvin ajatella lukevani tämän jatkossakin - vähintään kerran vuodessa! En ole aiemmin syventynyt analysoimaan kirjasta tehtyjä elokuvia samanlaisuuksineen ja eroavuuksineen, mutta kokeillaan sitä nyt.

Muutamia eroavuuksia kyllä löytyi. Esimerkiksi erityisesti elokuvan alussa esiintynyt, yhdeksänkesäinen Nikke oli Pylkkäsen kaverina ja tulivat hyvin juttuun keskenään. Kirjassakin Nikke mainitaan, mutta eivät he oikeastaan ole juuri lainkaan tekemisissä keskenään. Elokuvan Nikke on laitettu Pylkkäsen kanssa kohtiin, joissa hän kirjan mukaan oleilee yksinään. Ihan fiksua sinänsä; monologit voisivat olla piirun verran tylsempiä elokuvissa ja näin saadaan Pylkkäsen ajatuksille konkreettinen, vastaanottava kuuntelija.

Minusta elokuva oli kaikenkaikkiaan todella miellyttävä kokemus. Ainakin tällaiselle Huovisen ajatusmaailman kanssa samalla aaltopituudella olevalle, mielellään kirjan jo ennestään lukeneelle. Kanssakatsojani ei kirjaa ollut lukenut eikä pitänyt filmistä samassa määrin. Vinkiksi kaikille, jotka vielä aikovat mennä nauttimaan elokuvateattereiden Pylkkäsestä: Kannattaa pitää alusta alkaen mielessä, että mitään järisyttäviä juonen käänteitä ei ole odotettavissa. Tämän elokuvan - kuin myös kirjan parasta antia ovatkin ne humoristisen viisaat, siniset pohdiskelut.